Tammikuun summausta eli vettä, vettä, vettä

Viime lokakuussa alkanut sormivamma oikean käden keskisormen ensimmäisessä nivelessä on alkanut vihdoin osoittamaan todellisia parantumisenmerkkejä. Osaksi tästä saattaa johtua siitä, että aloin käyttämään tuttujen suosituksesta MSM-jauhetta, mitä myydään lähes kaikissa luontaistuotekaupoissa. Lyhyestä tämän erittäin epämielyttävän makuisen rikkiseoksen sanotaan osallistuvan luusto, lihaksiston ja nivelten rakennukseen yhdessä proteiinin ja muiden aineiden kanssa. En osaa sanoa, onko pelkästään aineesta ollut hyötyä vai onko vihdoin aika alkanut korjata tekemisiä sormessa. Kuitenkin viikko sitten pääsin ensimmäisen kerran varaamaan kunnolla painoa oikealle kädelle pienemmistä otteista. 

Kiipeily on siis ollut lokakuusta lähtien vähemmän kovempaa sisällä, mutta toisaalta olen kiipeillyt ja tehnyt muuta treeniä jatkuvasti. Samalla tässä on tullut luettua suhteellisesti liian paljon kiipeilyblogeja ja katottu liikaa filmejä erityisesti Lofooteilta. Kuume päästä kiipeämään takaisin kallioille on erittäin kova, vaikkakin tuntuu siltä, että ei ne kaikki viime vuoden projektit ole siitä mihinkään helpottuneet tai otteet kasvaneet. 

Treenauksen kannalta turhaa varusteiden hankkimistakin olen onnistunut tekemään. Vuoden päivät pohtineena tilasin vihdoin itselleni sykemittarin ja tiettyjen pohdiskeluiden päätteeksi painoin tilausnappia, kun ostoskorissa oli Suunto Ambit3 Peak. Ehkä kallis investointi, ehkä ei. Totesin kuitenkin harrastavani jo sen verran tarpeeksi urheilua ja omaavani tiettyä tavoitteellisuutta, että saatan tuollaisella hankinnalla jotain hyödyllistäkin tehdä. Lisäksi kesän kallioseikkailuja varten kaappiin ilmestyi La Sportivan TC Prot kokoa 43. 

Menin lisäksi lyömään vetoa kaverin kanssa painonpudotuksesta, mutta siitä enemmän seuraavassa kirjoituksessa. 

Kilseinen summaus vuodesta 2014

Noin kolme kuukautta viime blogikirjauksesta ja syynä ei ole mikään muu kuin laiskuus ja inspiraation puute. Syksyn kilpailut menivät ja onnistuin rikkomaan oikean käden keskisormen nivelen vähän pahemmin ja loppukausi menikin sitä parannellessa ja kahvoja kiivetessä. 

Vuoden 2014 ensimmäiset ulkokiipeilyt olivat helmikuun puolessavälissä Koivusaaren kivellä, missä kiipesin itseasiassa ensimmäisen ulko-6A:n Mumbon. Siinä tuli treenattua hieman ulkona ja erittäin paljon sisällä, koska pääsiäisenä odotti reissu Ahvenanmaalle. Ahvenanmaan reissu oli ensimmäinen kosketus kunnolla ulkoboulderointiin, niin että reittejä oli niin paljon ja niin monen tyylisiä ja tasoisia.

Kovin juttu koko 2014 vuonna oli se, kun menin kaverini kanssa ensimmäistä kertaa Reventeenvuorelle kiipeämään. Tarkoitus oli ainakin minulla kiivetä pelkkää sporttia. Onneksi kaverini sai minut hylkäämään idean ja tutustutti minut trad-kiipeilyyn eli luonnollisten varmistusten kanssa kiipeämiseen. Olihan se aluksi aivan älytöntä, mutta ehkä siisteintä ikinä. Luotto omiin kykyihin ja niihin varmistuksiin, camuihin ja kiiloihin, oli todella hienoa. 

Kesä taisi mennä pitkälti kiipeillessä tradia kuin mitää muuta ja sitten koittikin roadtrip, minkä aikana tajusi, että kyllä ne isommat reitit ja mäet on se oma juttu. Ei varmaankaan paljoa tarvitse sanoa, että tämän vuoden tavoitteet menee suoraan Lofoottien reissuun ja muutaman reitin tikkaamiseen. 

Syksyllä ulkokauden loputtua tuli pieni masennus sisäkiipeilyn kohdalla, kun ei oikein tuntunut mitään kehitystä tapahtuvan. Ja sitten menikin sormi rikki. Eipä voi sanoa, että fiilikset oli hirveen korkealla, kun tajusin seuraavan 2-3kk aikana kiipeily saa olla oikeastaan vaan todella helppojen reittien kiipeämistä. Onneksi kuitenkin kävin hakkuhuukkailemassa eli kiipeilemässä hakuilla ja heti kun talvi ja jäät tulevat niin aion mennä jääkiipeilyä kokeilemaan. 

Näillä vuoteen 2015.

Muovin puristamista ja muuta mukavaa

Viimeiset kolmisen viikkoa on sisältänyt aikasta paljon kiipeilyä muovilla eli sisätreeniä. Viime blogitekstissä valittelin kuinka voimaa ei oikeastaan ole ollenkaan kesän jäljiltä. Onneksi kaverit kannusti, että ne voimat tulee onneksi nopeasti takaisin kunhan vaan jaksaa treenata. No nyt vihdoin perjantaina voin todeta, että jotain kehitystä on tapahtunut vaikka en mitään mieletöntä treeniä ole muka tehnyt. Hieman ajattelin kuitenkin analysoida mitä on tullut tehtyä.

Treenin pitää tuntua

Usein sisätreenit menee siihen, että kruisailee suht helppoja reittejä ylös ja ei panosta sen enempää vaikeisiin (sellaisiin siis mihin joutuu käyttämään enemmän kuin pari yritystä). Tämä voi toimia määrätreenistä, mutta jos haluaa voimaa, niin ei taida olla mitään järkeä. Olen tehnyt nyt lukko- ja kampustreenejä eli jos on niitä helppoja kiivetty niin on jokaiseen otteeseen lukotettu ja alaspäin sitten kampusteltu mikäli mahdollista. Lisäksi on otettu itseä niskasta ja alettu treenaamaan niitä vaikeampia reittejä. 

Oheistreeni

Gimme Kraft-kirjasta on tullut otettua muutamia vinkkejä oheistreeniksi. Core, selkä ja olkapäät ovat olleet erittäin tiukalla kuurilla ja väittäisin, että coren treenaamisella on ollut erittäin paljon merkitystä kiipeämisen kannalta. No niinhän tosta on kaikki sanonut, miksi sitä ei sitten vaan voisi uskoa.

Ei se määrä vaan laatu

Treenimäärä on pysynyt keväästä samana tai ehkä hieman pienentynyt, mutta olen jaksanut kiinnittää laatuun huomiota. On tehty sitä omaa maksimia ja niitä vaikeita reittejä. 

Oheistreenistä puheenollen niin vasen polvi päätti alkaa aristelemaan ja tuntumaan siltä, että juoksijanpolvi-syndrooma olisi käsillä. Eli ei mitään juoksulenkkejä nyt hetkeen. Tämä ei ehkä ollut se odotetuin juttu tälle syksylle, sillä tykkään juosta tuolla ulkona syksyisin, kun on paljon happea ilmassa ja lämpötilat sopivalla tasolla.

Otin kuitenkin itseäni niskasta kiinni ja kävin ostamassa vaippapöksyt pyöräilyyn vihdoinikin. Tänään tuli heitettyä sellanen 60km lenkki parin kaverin kanssa Bodom-järven maastossa. Ja täytyy sanoa, että olisi pitänyt ostaa ne pöksyt jo aikoja sitten, sillä sen verran parannusta tuli ajomukavuuteen. 

Banff Mountain Film Festival Helsinki 9.9.2014

Olin eilen tiistaina 9.9.2014 ensimmäistä kertaa Banff Mountain Film Festivaleilla Bio Rexissä. Kyseessä oli itse festivaalin World Tour, missä esiteltiin edellisvuoden lokakuussa järjestettyjen festareiden parhaimmistoa.

Tapahtumapaikkana Bio Rex on erittäin toimiva vaikkakin välitauolla vessoihin syntyy suhteellisen kovat ruuhkat. Tapahtuma alkoi puoliseitsemän aikaan tapahtuman pohjoismaisen järjestäjän tervetuliaissanoilla ja jatkui tapahtuman sponsorin Retki-lehden kustantajan Veikka Gustafssonin mainospuheella.


North of the Sun 
Ensimmäisenä filminä esitettiin festareiden yleisön suosikki, kahden norjalaisen vuoden mittainen pakomatka pohjoisnorjalaiseen syrjäiseen poukamaan surffaamaan ja lautailemaan. Leffan aluksi ajattelin, että elokuva on surffaamisesta ja lautailemisesta, mutta lopputekstien kohdalla tajusin miettiväni vain miten paljon roskaa jätän päivittäin jälkeeni. Kaiken surffaamisen ja lautailun ohella nämä nuoret herrat putsasivat pienestä poukamasta 3 tonnia roskaa 9 kuukauden aikana, minkä paikallinen jätefirma nouti helikopterilla.

Toki sitä jäi myös pohtimaan, että miten paljon sitä voisi oppia itsestään tuollaisessa kokemuksessa. Elokuva oli ehdottomasti koko illan mieleenpainuvin. Ostakaa ihmeessä norjalaisten tuotos, kun ei sitä hinnallakaan ole pilattu.

Traileri

35
Tämä lyhyt pätkä voitti short film -kategorian festareilla. Lyhyt filmissä 35-vuotias kiipeilijä viettää syntymäpäiväänsä kiipeämällä 35 reittiä Indian Creekissä Yhdysvalloissa. Kuvitus on sekoitus kiipeilyä ja elämän yleistä fiilistelyä. Taustalla henkilö kertoo mistä nauttii ja etsii elämän tarkoitusta.

Filmistä jäi erittäin hyvä fiilis ja sellanen, että "minäkin haluan olla onnellinen ja tunnistaa sen onnellisuuden ympärillä."

Koko pätkä Vimeossa

Into the Mind
Festarin ensimmäinen laskupätkä. Kaverit laskee tiukkoja pätkiä Kanadan erämailla.

En ole varma pidinkö tästä, sillä eteen tykitettiin sellasella vauhdilla laskupätkää, kuvia kotkista, musiikkia, intiaaneja ja ties mitä. Toki kyseessä oli vain festarikäyttöön tehty special edition eikä kokonainen pätkä. Mikäli laskisin enemmän, niin koko pätkä tulisi varmasti väijyttyä jossain vaiheessa, ainakin pahimpaan offari-kuumeeseen.

Festari-traileri


Push It
Big wall-kiipeilyä, kyllä kiitos. Filmin juonena oli kahden nuoren naisen valmistautuminen ensimmäiseen big wall-kiipeilyynsä minkä kohteena oli mikä muukaan kuin El Capitan Yosemitessa reittinä Triple Direct.

Kyseinen pätkä oli mielestäni erittäin hyvin tehty ja tätä kuvaa se, että ei-kiipeilijä kaverini totesi pätkän olleen erittäin viihdyttävä. Hienointa oli katsoa kuinka ihminen vaan puskee vaikka voimat ovat lopussa ja kaikki tuntuu niin vaikealta. Tämänkin jälkeen oli fiilis, että "tonne minäkin vielä."

Festari-traileri

Return to the Tepuis
Tähän väliin eteemme vyörytettiin kurkistus biologien maailmaan ja harvinaisen sammakon etsimiseen. Etelä-Amerikan viidakossa on vuori mikä pitää sisällään erikoisen eristäytyneen eläin- ja kasvipopulaation, minne 71-vuotias biologi haluaa mennä etsimään tätä sammakkoaan. Mukaan raahataan vähän kiipeilijöitä, jotta biologi saadaan laskettua syvään kuiluun.

Oikeastaan tämä oli hienoa, koska sitä samalla alkaa miettimään, että maailmassa on vielä paikkoja missä ihmistä ei ole nähty eikä ihminen ole päässyt aiheuttamaan tuhojaan.

Se on vielä pakko sanoa, että tällä kyseisellä sammakolla on erittäin mielyttävä ääni.

Festari-traileri

Sensory Overload
Sokea kaveri laskee kajakilla koskia. Homma kiteytyy tuohon lauseeseen oikeastaan. Erik on ollut sokea murrosiästä lähtien, mutta on silti ehtinyt kiipeämään Everestille ja laskemaan useita koskia kajakilla.

Tämäkin pätkä laittoi ajattelemaan omia pelkoja ja niiden aiheuttamia estoja omassa tekemisessä. Ehkä se pelko onkin taltutettavissa ja ehkä mä voinkin vielä puskea omia rajojani vastaan.

Koko pätkä Vimeossa

Dubai - A Skier's Journey
Lyhyt elokuva laskettelusta Dubaissa. Ei ehkä ensimmäisenä tulisi mieleen lähteä laskettelemaan Dubaihin, missä laskettelu tietenkin tapahtuu sisätiloissa hiihtoputkessa. Ilmeisesti Dubaissa on suhteellisen kova laskettelu skene, ainakin tämän yhden hallin sisällä. Sieltä nimittäin löytyy kaveri joka laskee lähes jokaisena päivänä vuodessa, että miettikääs sitä.

Pätkä oli lähinnä viihdyttävä, mutta ei aiheuttanut suurta reaktiota suuntaan tai toiseen. Ehkä pieni himo taas tuli päästä laskemaan.

Koko pätkä Vimeossa

Keeper of the Mountains
The Himalayan Database ja sen synty. Tämä pätkä kertoo tarinan kuinka Nepalin Himalajan vuorinousuja alettiin merkitsemään muistiin ja kuinka siitä on ollut vastuussa vain yksi henkilö.

Viihdyttävä pätkä, mistä tuli hieman uutta tietoa vuorikiipeilystä Himalajalla. Kai sielläkin pitäisi joskus päästä käymään.

Festari-traileri

Supervention
Norjalaiset nuoret miehet laskevat laskettelusuksilla mäkihyppytornista, temppuilevat kaiteilla ja laskevat tiukkoja reittejä vuorien pohjoisseinämillä. Maisemat oli enemmänkin kuin komeita vaikkakin niitä olisi saanut olla enemmän.

Kolmas laskettelupätkä laukaisi sen, että on pakko päästä laskemaan taas. Tämä oli laskupätkistä paras ja varmaankin tämä tulee ehkä jopa ostettua ja katsottua.

Traileri

Syksyä ja talvea kohti

Kesä painottui pitkälti köysikiipeilyyn ulkona, boulderoinnin jäädessä taustalle. Tähän on yksinkertaisesti syynä se, että parhaat säät boulderointiin on keväällä ja syksyllä, koska lämpötilat laskevat lähemmäksi kymmentä astetta ja tämä  taas parantaa kitkaa. Kesähän oli kaikkien aikojen seksivauhelle-kesä, joten kovin ihmeellisistä kitkoista ei tarvinnut puhua. Onneksi köysitellä voi vähän lämpimämmälläkin ilman suurempia ongelmia kitkan suhteen, ainakin tällä tasolla missä vielä itse kiipeää.

Kesän suurimmat köysi saavutukset olivat oikeastaan se, että sai kiivetty paljon ja erityisesti trädikiipeilyä. Reiteistä mieleen jäi ehdottomasti parhaimpana Ruotsalaisten reitti Olhavalta, vaikka puhdas nousu on vielä itseltä suorittamatta. Sporttiakin tuli hieman kiivettyä ja sieltä mieleen yllättäen jäi Smooth Operator Nalkkilan släbillä. Kyseinen reitti oli ensimmäinen allekirjoittaneen 7-graden reitti. Reitti oli vaikein mitä olen ikinä yrittänyt, mutta gradesta en oikeasti osaa sanoa mitään, koska ei ole kokemusta oikeasti vaikeista sporttireiteistä. Aika näyttää mihin se 27:ssa asettuu.

Ilmat ovat alkaneet viilentyä, joten boulderointikausi osa 2 tämän vuoden osalta alkaa. Taino alkaisi varmasti jos olisi voimaa tehdä jotain. Se huono siis kesässä ja köysittelyssä on, että voima katoaa kropasta. Ja tämä siis tarkoittaa sitä, että ennen kuin mennään hakemaan ulkoa niitä maksiminousuja, on kierrettävä BK:n kautta tekemässä hieman harjoitteita.

Tässä on nyt pari viikkoa kesäloman jälkeen kiivetty ahkerasti boulderia sisällä ja pikkuhiljaa alkaa tuntua siltä, että jotain kehitystä tapahtuisi. On kuitenkin myönnettävä, että en missään tapauksessa ole sellaisessa kunnossa kuin kesän alussa. Kuitenkin kiipeilyssä tämä näkyy yllättävän vähän, sillä tekniikka on parantunut pitkälti köysikiipeilyn ansiosta. Eli mitä jos sitä saisi voimaa ja yhdistäisi sen parantuneeseen tekniikkaan, voisiko silloin taas saada enemmän irti kiipeilystä? Taidanpa siis lähteä tästä Konalaan kokeilemaan voimia.

Ainiin Boulderliiga alkaa 11.10. Tampereella Nekala Mastersilla. Sinne voisi taas lähteä pitämään hauskaa.

Roadtrippailua Norjassa ja Ruotsissa

Kesän kohokohta on tietenkin aina odotettu kesäloma. Tänä vuonna aikaisemmista vuosista poiketen vietinkin osan lomasta Suomen maaperällä, mutta en onneksi kotona. Kotona lomaileminen tuntuu jotenkin loman haaskaukselta ja aika menee jahkaillessa eikä oikeastaan mitään tehdessä. Tänä vuonna suuntasin suoraan loman ekoina päivinä Lahteen ja kesämökille. Tarkoitus oli golfata, uida ja kiivetä. Suunnitelma onnistui loistavasti. 1,5 viikkoa mökillä teki hyvää niin kropalle kuin pääkopalle ja taisi tuo koirakin viihtyä.

Elokuun ensimmäisenä lauantaina pakkasimme Tintin kanssa Kia Rio:n täyteen tavaraa kahden viikon roadtrippiä varten. Kello kuusi aamulla lähdimme ajamaan E75:sta kohti pohjoista Spotify täynnä musiikkia ja erittäin hyvällä tuulella molemmat. Alkuperäinen suunnitelma oli ajaa Tromssaan Kvaloyaan kiipeämään, mutta Markulta ja Marilta tuli Lofooteilta viesti hyvästä sääikkunasta, joten teimme muutoksia ajosuunnitelmaan. Lauantain tarkoitus oli ajaa mahdollisimman pitkälle ja päädyimmekin hieman ennen yhdeksää Kiirunan leirintäalueelle virittelemään telttaa. Kiirunan leirintäalue on hyvin varustettu ja suhteellisen halpa (160kruunua/yö) paikka lähes Kiirunan keskustassa. Tiistaina heräsimme aikaisin ja otimme kurssin kohti Lofootteja. Tässä vaiheessa maisemat alkoivat muuttua oikeasti hienoiksi, kun vuoret alkoivat piirtymään horisonttiin. Tiistaina ajoimme reilu 6 tuntia Lofooteille Paradisetin Kallen leirintäalueelle. 

Markku ja Mari olivat kiipeämässä Bara Blåbäriä, joten Tintin kanssa söimme nopean lounaan ja lähdimme etsimään Paradisetin reittejä, mitkä sijaitsevat noin 10minuutin kävelymatkan päässä leirintäalueelta. Tässä vaiheessa täytyy huomauttaa, että Norjassa lähestymiset saattavat olla astetta kuumottavampia kuin mitä Suomessa on tottunut. Välillä jännitti enemmän lähestymisillä kuin itse reiteillä. Tiistaina kiivettiin pari reittiä Tintin kanssa ja totuteltiin kiveen. Illalla perustettiin kunnolla leiri ja otettiin muutamat oluet. 

Keskiviikkona tarkoituksena oli vielä tutustua Paradisetin kiveen yhden köydenpituuden reiteillä, sillä olimme todenneet Tintin kanssa, että vielä ei riitä köysitoiminnan varmuus multipitch-reiteille, ensi vuonna sitten. Lounaan jälkeen Markku sai mut houkuteltua kokeilemaan Kallen rannassa olevaa Apa-nimistä reittiä. Reitti on oikein komea diagonaali halkeama, mihin saa tungettua vähän isompaakin camua. Ei mennyt reitti vaikka kuinka yritti. Seuraavana vuonna sitten sekin. Illalla fiilisteltiin oluen parissa, kun köysistö kiipeisi Puffrisetiä. Täytyy sanoa, että oli kyllä erittäin mahtavaa. Yöllä alkoi kuitenkin satamaan ja nousi aika reipas myrsky.

Seuraavana päivänä tehtiin Tintin kanssa päätös lähteä kohti Etelä-Ruotsia Abiskon kautta. Ennen Lofoottien jättämistä käytiin kiipeilykahvilassa fiilistelemässä tunnelmaa. Sieltä muuten löytyy legendaarinen tiski, missä lukee "Sport climbing is like eating in McDonalds, you know what you get". Lyhyesti otettuna ajoimme Lofooteilta Narvikiin, missä otimme huoneen hotlasta, että saatiin telttaa ja makuupusseja kuivatettua. 

Narvikista ajoimme Abiskoon vaeltamaan. Tarkoitus oli vaeltaa reilu 10km tunturijärvelle, mutta liika luotto viittoihin teki meille temput ja päädyimme vaeltamaan reilu 13km takaisin autolle. Lounaan jälkeen otimme kuitenkin tavoitteeksi tehdä yksi huiputus Abiskon tien viereiselle huipulle. Tuuri ei ollut kuitenkaan meidän puolella ja jouduimme kääntymään hieman ennen huippua takaisin ukkosen tieltä. Itse nousu oli kuitenkin loistava, mutta erittäin rankka. Pari tuntia ja noin 600m suhteellisen vaikeakulkuista polkua pitkin. Paluu autolle ja ajoimme Kiirunaan tuttuun leirikeskukseen yöksi. 

Seuraavana päivänä otimme kurssin kohti etelää ja Bohusläniä. Matkaa oli kuitenkin noin 1600km, joten teimme matkan parissa osassa ja ajoimme ensiksi melkein Uppsalaan, missä yövyimme. Seuraavaksi jatkoimmekin matkaa kohti Bohusläniä ja suoraan Ävjan kalliolle. Kallio tarjosi 40m pitkiä släbireittejä erittäin loistavalla kivellä. Tintti syttyi reitteihin ja vaati meille paluuta seuraavalle päivälle jotta pääsee liidailemaan reittejä. Leiripaikaksi valitsimme Lysekilin leirintäalueen, mikä oli hieman hintava eli 220kruunua/yö, mutta toisaalta tarjosi hyvät palvelut. 

Bohuslänissä paikalla oli Pauli ja Aki, joiden seuraan lyöttäydyimme seuraavana päivänä Galgebergetille. Loistavat paikka pitkine selkeine linjoineen. Erityisesti täälläkin huomasi, että reitit ovat pitkiä ja 70metrinen köysi alkaa olla riittävyyden rajamailla laskeutumisille. Illalla huomasi, että tuli kiivettyä suht reippaasti ja uni maistui. Seuraavana päivänä oli voimat jotenkin aivan puhki ja ei ollut fiilistä kiivetä. Tuntui hyvältä idealta viettää vapaapäivä ja käydä pyörähtämässä Nordens Arkissa eli eläintarhassa mikä on erikoistunut uhanalaisten eläimien suojeluun ja luontoonpalauttamiseen. Itselle yllätykseksi tuli kuinka uhanalainen kattohaikara ja kiljuhanhi ovat. Vaikka en aina pidä eläintarhoista niiden eetttisyyden kannalta niin tuntui, että Nordens Arkilla oli ajatusta toiminnassa ja todisteita kestävästä kehityksestä. 

Vietettiin Bohuslänissä pari päivää vähän säätä pidellen, kunnes oli aika siirtyä kohti Tukholmaa ja hotellihuonetta. Olimme alkureissusta varanneet neljän tähden hotellin Tukholman keskustasta ja tuntui ihanalta päästä kunnon suihkuun ja nukkumaan sänkyyn. Illalla kävimme syömässä Taco Barissa sekä kiersimme muutamat olutravintolat. Ero Helsingin ja Tukholman välillä on suuri, sillä Tukholma vaikuttaa ja tuntuu erittäin keskieurooppalaiselta. Miksi ihmeessä en ole aikasemmin vieraillut täällä noin niinkuin kaupunkilomalla? 

Kotimatkan viimeinen etappi oli laivamatka Tukholmasta Helsinkiin. Olo kotona oli enemmän kuin onnellinen useastakin syystä. Ensinnäkin parasta oli matkustaa tyttöystävän kanssa, toiseksi kiipeily on parasta ja kolmanneksi jaamme nyt Tintin kanssa kokemuksen ja halun päästä takaisin Lofooteille kiipeämään. 

Viikonloppu Olhavalla ja seuraavana vähän Reventeenvuorta

Huh, Olhava, mitä siitä sanoisi. Kaikki ylisanat ovat varmasti oikeutettuja. Paikka on jo pelkästään niin kaunis, että siellä viihtyy. Laitetaanpa vähän matkakertomusta sitten alle.

Perjantaina kolmen aikoihin iltapäivällä lastasimme Garon ja Ilonan kanssa Saabin täyteen Sörkässa. Matka alkoi iloisesti nelostietä pitkin Lahteen missä kävimme kaupassa. Oli muuten suhteellisen kevyet ostokset, mutta riittivät enemmän kuin hyvin koko viikonlopun. Lahdesta oli vielä noin 1,5 tuntia ajoa Repovedelle. Perillä otimme tavarat selkäämme ja aloitimme noin kolmen kilometrin tallustuksen kumpuilevaa tietä pitkin kohti Olhavavuoren leirialuetta. Kantamuksemme painoivat ihan kiitettävästi, joten onneksi vettä ei tarvitse kantaa erikseen leiriin vaan sieltä löytyy kaivo. 

Perille päästyä olin mykistynyt. Kallioleikkaus oli todella suuri, ainakin Suomen mittakaavassa ja selkeitä reittejä näkyi siellä täällä. Teltan pystys ja kamojen purkaminen hoitui nopeasti, minkä jälkeen lähdin etsimään sopivaa linjaa kiivettäväksi. Vekara(6-) vaikutti sopivalta, ainakin vielä alhaalta katsottuna. Kiivetessä pääsin kruxin kohdalle, mutta kallioleikkauksessa oli ilmeisesti lepakon pesä, vaikka kiivetessä luulin että siellä oli lintuja. No laskeuduin pultista alas ja siinä meni se yrkkä. Toisaalta pääsin edes vähän kiipeämään. Illalla istuskeltiin nuotiolla ja aikaisin nukkumaan. 

Aamulla aikaisin herätys ja sain kiipeilypariksi Rekon, kenen kanssa lähdimme suunnistamaan kohti Ruotsalaisten reittiä (5+). Reitistä sen verran, että käsittääkseni kyseessä on Suomen pisin kallioreitti. Reitti alkaa hieman traversena halkeamaa pitkin ja ohittaa Chamonix muistolaatan(2 suomalaista kuoli Chamonixilla 1986) ja jatkaa ylöspäin halkeamaa pitkin. Ilman sen suurempaa tietoa reitistä sidoin köyden ja lähdin onsight-yritykselleni. Alku on helppoa mutta hieman kuumottavaa, koska alkuun ei saa/kannata laittaa pahemmin varmistuksia, koska köydenkitka on loppureitillä todella massiivinen jos näin tekee. Ohitin muistolaatan ja puun hienosti, vaikka pikkuhiljaa huomasi lihaksistossa pumpun kasvavan. Saavutin kruxikohdan minkä alle laitoin kiilan ja klippasin. Kruxi osoittautui oikeasti suhteellisen raskaaksi ja pakitin siitä hieman takaisin lepoon. Uusi yritys ja todella komeat pannut kiilan yläpuolelta. Kiila piti ja jäin keräämään voimia uutta yritystä varten. Toisenkin kerran pääsin keräämään voimia kruxin kohdalta, kunnes pääsin kruxin ja sain laitettua uutta varmistusta sisään. Vielä pienet levot ja matka jatkui kruisailuna toppiin. Oli muuten siistein reitti ikinä. Topissa fiksasin varmistukset puuhun ja riisuin kengät alottaen Rekon varmistelun reitille. Oli kuulemma kiila kruxissa aika jumissa.

Ruotsalaisten reitti(5+) Kuva: Reko Ukko

Lounaan jälkeen seikkailumme jatkui uloimmalle sektorille, missä kävin tarkistamassa Koira nimeltä Ella- nimisen reitin. Reko otti reitiltä hienot puoliksi veteen ja puoliksi veneeseen pannut. Äyskäröitiin vene tyhjäksi ja jatkoimme Paskantärkeetä-reitin alkuun, mistä rantauduimme veneestä maalle. Paskantärkeetä-reitille valittiin varioaatio missä alku lähtee trädinä ja loppu vedetään pulttien kanssa. Reko liidasi komeasti ottaen myös parit aika mittavat pannut kruxikohdasta. Kakkostellessa tuli sellanen fiilis, että ei olis välttis pää kestänyt tuota släbiä. Muutaman tunnin seikkailuiden jälkeen maistui uni ja ruoka.

Paskantärkeetä(6a) ja Reko. Kuva: Mia

Sunnuntaiaamu alkoi yhdellä köydenhakureissulla Vekaran väliankkurilta ja matka jatkui takaisin saareen missä Salama (5+) reitti odotti yritystään. Hauskintahan oli, että lähdin vähän liian soitellen sotaan ja päädyin 3-4 metristä suoraan veteen asti. Tästä kiitokset loistavalle varmistajalle, joka tajusi tönäistä minut veteen. Olisi muuten ollut nilkka aika kovassa vaarassa. Siinä sitten kuivattelemaan tavaroita(mankkapussissa menee sellanen viikko kuivua kokonaan). Jotta ei jäisi pahaa liidipelkoa, niin saittasin Honey (5-) reitin reissun lopuksi. Leiri kasaan ja takaisin Helsinkiin. Aika hiljaista oli autossa paluumatkalla.

Salama(5+) onsight-yritys päättyi näin. Kuva: Mia

Seuraavana viikonloppuna oli vuorossa sunnuntaina Reventeenvuori Tintin kanssa. Päivä oli todella kaunis ja kallio kuivaa, mutta meitä oli vain 6 henkilöä koko kalliolla. Ei tarvitse varmaankaan huolestua näistä kasvaneista harrastajamääristä, jos yksi Suomen parhaimmista kalliosta on näin rauhallinen kesäviikonloppuna. Liidattiin muutama reitti trädinä ja Tintti kakkosteli. Hämmentävää oli se, että Tintti taisi löytää paremmin jammikiipeilyn kuin minä tuolla, ainakin näin kommenttien perusteella.

Seuraavat kolmisen viikkoa meneekin nyt köysikuntoa kasvatellessa ja kesästä nauttien. Jos vähän golffaisi, mökkeilisi ja ehkä kävisi hierojalla.